Ilmastonmuutoksen hidastamiseksi ja kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseksi tarvitaan paitsi valtioiden poliittisia toimia ja kuluttajien käyttäytymisen muutosta, myös hyödykkeitä kuluttajille tuottavien ja markkinoivien yritysten toimenpiteitä. Ympäristöhaittoja vähentävät toimenpiteet ovat usein luonteeltaan ja vaikutuksiltaan sellaisia, että yrityksen ei kannata ryhtyä niihin yksin, jos muut saman alan toimijat pysyvät edelleen vanhoissa toimintamalleissaan. Tehokkainta ympäristövaikutusten kannalta olisikin se, että yritykset yhdessä päättäisivät muuttaa toiminta- tai tuotantotapojaan ympäristölle vähemmän haitalliseksi, esimerkiksi siirtymällä vähäpäästöisempään tuotantoon, lopettamalla ympäristölle haitallisten tuotteiden valmistuksen tai kannustamalla asiakkaitaan hankkimaan ympäristöystävällisempiä tuotteita.
Tuotantoon ja markkinointiin liittyvä yhteistyö saman toimialan yritysten kesken sisältää kuitenkin merkittävän riskin kilpailulainsäädännön rikkomisesta. Riski kasvaa erityisesti, jos yritysten yhteistyö johtaa todennäköiseen kuluttajahintojen nousuun, kuten usein käy kehitettäessä uusia tuotantomuotoja tai hyödykkeitä. Yritykset eivät kilpailuoikeudellisen sakkoseuraamus- ja vahingonkorvausriskin takia uskalla tehdä esimerkiksi toimialajärjestöjen puitteissa sellaista koko toimialan vastuullisuutta lisäävää yhteistyötä, josta seuraisi pitkällä tähtäimellä merkittävää etua ympäristölle ja koko yhteiskunnalle.
Osa kilpailuviranomaisista, yrityksistä ja kilpailuoikeuden asiantuntijoista on viime aikoina tuonut julkisuudessa esiin, että nykyinen kilpailulainsäädäntö ei huomioi riittävästi yritysten ympäristövastuullisuuteen liittyvien yhteistyösopimusten arvioinnin erityispiirteitä. Vastuullisuutta koskevien sopimusten puutteellisen ja epäselvän oikeustilan ja toisaalta kilpailijayhteistyöstä määrättävien korkeiden sakkojen uhan on katsottu estävän ja hidastavan yritysten mahdollisuuksia ryhtyä yhteistyösopimuksilla muuttamaan käytäntöjään ympäristöystävällisemmäksi. Yritysten välinen, koko toimialan kattava vastuullisuussopimus voisi kuitenkin usein olla nopea ja tehokas keino päästä koko alaa koskeviin vastuullisuustavoitteisiin ja muuttaa kuluttajien käyttäytymistä toivottuun suuntaan.
Kilpailuviranomaiset eivät julkilausumistaan huolimatta ole juurikaan ryhtyneet konkreettisiin toimenpiteisiin vastuullisuussopimusten kilpailuoikeudelliseen arviointiin liittyvien tulkintaongelmien ratkaisemiseksi. Pisimmällä yritysten vastuullisuussopimusten arvioinnissa on Hollannin kilpailuviranomainen (ACM), joka on heinäkuussa 2020 julkaissut luonnoksen suuntaviivoiksi kilpailulainsäädännön soveltamisesta yritysten vastuullisuussopimuksiin. ACM:n suuntaviivoissa annetaan esimerkkejä yritysten vaihtoehtoisista tavoista sopia toimintansa vastuullisuudesta, ja määritetään kilpailulainsäädännön näille sopimuksille asettamat rajat. ACM pyrkii yritysten ennakkoneuvonnalla löytämään ratkaisuja ongelmatilanteissa. ACM ei suuntaviivojen mukaan määräisi sakkoja yritysten vastuullisuussopimukseen liittyvälle yhteistyölle, mikäli sopimuksesta käydyissä ennakkokeskusteluissa ei havaittu merkittäviä huolenaiheita, tai jos yritykset ovat sopimusta laatiessaan vilpittömässä mielessä noudattaneet suuntaviivoja. Jos sopimus todetaan myöhemmin kilpailulain vastaiseksi, yritysten tulee muuttaa se ACM:n vaatimusten mukaisesti, mutta niillä ei ole riskiä sakosta. ACM:n suuntaviivat vaikuttavat yritysten näkökulmasta hyvältä keinolta täydentää voimassa olevan lainsäädännön puutteita vastuullisuussopimusten kilpailuoikeudellisessa arvioinnissa.
ACM:n suuntaviivoissa esittämän mallin mukaan yritysten yhteistyön sallittavuutta arvioitaessa voitaisiin ottaa huomioon kaikki yritysten yhteistyöstä ympäristölle seuraavat edut. Nykyisin kilpailijoiden yhteistyöstä aiheutuvan hyödykkeiden hintojen nousun katsotaan yleensä osoittavan vain yhteistyön haitallisia vaikutuksia kuluttajille. Voimassa olevassa EU:n horisontaalisia sopimuksia koskevassa sääntelyssä ja tulkintaohjeissa ei ole annettu mahdollisuutta punnita sopimuksen tehokkuusetuja myös laajempien, kaikkia kuluttajia hyödyttävien ympäristövaikutusten, eikä pelkästään sopimushyödykkeitä ostavien kuluttajien saaman edun, näkökulmasta. ACM:n ehdottaman mallin mukaan jatkossa vastuullisuutta koskevan yhteistyösopimuksen etuja ja haittoja punnittaessa voitaisiin ottaa huomioon yhteistyön laajemmin koko yhteiskuntaa ja kaikkia kuluttajia tulevaisuudessa hyödyttävät ympäristön suojeluun liittyvät edut, kuten haitallisten kasvihuonekaasupäästöjen väheneminen. Ongelma on kuitenkin siinä, että ACM:n suuntaviivoissa kyse olisi vain Hollannin kilpailuviranomaisen tekemästä kilpailulainsäädännön tulkinnasta, joka ei sido muiden maiden viranomaisia, ja jota yritykset eivät voi riskittömästi hyödyntää Hollannin ulkopuolella toimiessaan.
Euroopan komissio ei ole toistaiseksi antanut koko EU:n alueella soveltuvia tulkintaohjeita yritysten vastuullisuussopimusten arviointiin. Komissio on kuitenkin ACM:n suuntaviivaluonnoksesta antamassaan lausunnossa todennut olevansa samaa mieltä tarpeesta laatia selkeää ohjeistusta sellaisten sopimusten sallittavuudesta, joiden tavoitteena on vähentää kasvihuonekaasupäästöjä. Komissio on ilmoittanut ottavansa huomioon edellä mainitut ACM:n esittämät näkökohdat selvittäessään nykyisten yritysten yhteistyötä koskevien EU- säännösten uudistamistarpeita. Komissio ilmoittaa saaneensa useilta toimijoilta näkemyksiä tarpeesta laatia ohjeistusta vastuullisuussopimusten kilpailuoikeudelliselle arvioinnille ja aikovansa jatkaa asian arviointia sekä sidosryhmään kuuluvien että EU:n jäsenmaiden kilpailuviranomaisten kanssa. Toistaiseksi komissio ei ole esittänyt mitään konkreettista ehdotusta siitä, millainen sen vastuullisuussopimusten arviointia koskeva tulkinta olisi sisällöltään eikä arviotaan näitä seikkoja koskevan sääntelyn tai ohjeiden laatimisen aikataulusta.
Suomessa Kilpailu- ja kuluttajavirasto (KKV) ei ole myöskään toistaiseksi antanut mitään ohjeistusta tai kannanottoa siitä, miten se arvioi kansallisen kilpailulain nojalla yritysten vastuullisuuteen liittyviä sopimuksia tai muuta yhteistyötä. KKV:n pääjohtaja Kirsi Leivo on kuitenkin puheenvuoroissaan, viimeksi KKV-päivillä 17.11.2020, esittänyt kannattavansa periaatteessa ilmastonmuutoksen hillitsemiseen ja ympäristöön liittyvien vastuullisuuskysymysten huomioon ottamista, kun arvioidaan yritysten yhteistyösopimusten tehokkuushyötyjä ja kilpailuoikeudellista sallittavuutta. Leivo kuitenkin totesi puheenvuorossaan, että KKV ei aio antaa ohjeistusta vastuullisuussopimusten arviointiin liittyen, ennen kuin komissio on antanut asiasta lopullisen näkemyksensä.
Vaikka Euroopan komissio ja monet kansalliset kilpailuviranomaiset nykyisin tunnistavatkin yritysten keskinäisten vastuullisuussopimusten hyödyt erityisesti ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, ovat niiden toimenpiteet sopimusten riskien arvioinnin helpottamiseksi – Hollannin ACM lukuun ottamatta – olleet varsin varovaisia ja hitaita. Olisi toivottavaa, että yhä useammat kilpailuviranomaiset ottaisivat toimintansa keskeiseksi painopistealueekseen vastuullisuussopimusten kilpailuoikeudelliseen arviointiin liittyvän tulkintaohjeen laatimisen. Selkeän ohjeistuksen ja yritysten ennakkoneuvonnan avulla kilpailuviranomaiset nopeuttaisivat ja helpottaisivat yritysten vastuullisuussopimusten solmimista. Viranomaiset tekisivät tällä tavalla oman osuutensa haitallisten ympäristövaikutusten poistamiseksi edistäen siten osaltaan kuluttajien hyvinvointia. Kaikkein tehokkainta olisi, että vastuullisuussopimusten arviointia koskevat ohjeet olisivat yhdenmukaiset koko EU:n alueella. Toivottavasti jäsenvaltiot ja kansalliset kilpailuviranomaiset antaisivat jatkossa tukensa Hollannin ACM:n näkemykselle ja kannustaisivat komissiota laatimaan pikaisesti yritysten vastuullisuussopimusten arviointia koskevat, koko EU:n alueella sovellettavat selkeät ja yksiselitteiset tulkintaohjeet.
Maarika Joutsimo
Senior Advisor
050 338 84 95
maarika.joutsimo@hpp.fi
